Jännittäjä. Punastelija. Sellainen olen nuorempana ollut. Siitä huolimatta olin aina ensimmäisenä kipuamassa lavalle ja suostumassa vapaaehtoiseksi mitä älyttömimpiin julkisiin nolauksiin ja tilaisuuksiin esittää omaa raakaa tekstiäni ja tulkintaa vailla mitään teknistä osaamista.
Sain ja vieläkin saan siitä jotakin suurta, laulamisesta yleisön edessä. Ennen lavalle menoa kadun hetken koko järjettömyyttä, voin pahoin ja kaikki ulkopuolella sumenee. Mutta jotain tapahtuu! Pam! Stagella mieletön hyvänolon tunne valtaa koko kehon. Puna poskilla muuttuu lämmöksi, joka keinuttaa läpi keikan, antaa voimaa ja energiaa. Ja tunne keikan jälkeen, rentous valtaa koko mimmin, ihan sama mitä ympärillä tapahtuu ja kuka oli katsomassa. Tuntuu hyvältä! Damn!
Olen ollut uhkarohkea. Laulanut karuja, simppeleitä, teknisesti simppeleitä laulujani julki jo nuorena. Hetken ajan olen ollut peloton, mitä tahansa kritiikkiä satelee, en kaadu. Sama rohkeus elää minussa edelleen, kyynisyys toki aika ajoin astelee kuvioihin, mutta yritän taistella sitä vastaan. Ilman rakastumista omaan sävellykseen, on vaikea jakaa sitä muillekaan. Rakastuminen menee ohi ja tulee uusia rakkauksia, jokaisen murun muistaa kuitenkin, matkalla eteen tai taaksepäin.
Ihailen Kauko Röyhkää. Muusikkona, kirjailijana, esiintyjänä Kauko on mieletön. Olen seurannut häntä vaaleanpunaisten lasien takaa jo vuosia. Silti, löydän aina uudestaan ja uudestaan jotain valloittavaa jokaisesta hänen keikastaan, laulustaan ja tekstistään. Tuntuu, että Kauko tekee juuri niinkuin haluaa, eikä niinkuin muut toivovat. Aitous, karkeus ja omalaatuinen huumori puree, saa jalat alta. Ensi viikolla ( 8.5) olemmekin Suisto-Klubilla Hämeenlinnassa esiintymässä molemmat, Kauko Röyhkä ja bändini Marian Jamit. Uskomaton juttu. Toivottavasti ehdin nähdä Kaukon keikan, ehkä saan siitä vielä lisää puhtia omaani. Punastuttaa jo ajatuskin. Ja se tulee joka kevät...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti